Artikkelit
 

 

Helinä Siikala
Kuka minä olen?

Ihmisen ikikysymys haastaa jokaista. Vastaus kysymykseen sanelee elämän laadun ja määrää, miten elämä muotoutuu. Elämän perusristiriitaisuutta on, että vastaus löytyy vain vähä vähältä elämää eläessä eikä esimerkiksi ajattelemalla. Jos tahtoo mennä vaikka Porvooseen, on lähdettävä liikkeelle, kartan ja aikataulujen innokkainkaan tutkiminen ei koskaan vie perille.

Kysymään ja vastaamaan jokainen joutuu yksin. Niin kuin kukaan ei voi hengittää kenenkään toisen puolesta, niin ei kukaan opettaja eikä mikään oppi voi vastata kenenkään puolesta. Ihmisen tie syntyy hänen askelistaan, sitä mukaa, kulun myötä.

Kokemus on tie, aina ainutkertainen ja ainutlaatuinen. Voimme vain jakaa kokemuksiamme ja pohtia toistemme kanssa yhteistä suurta salaisuutta, yhdessä tunnustella sen lainalaisuuksia.

Maa menee maaksi
Kenen sydän ei pysähtyisi ja hengitys,
jokainen meistä kylmenee, pestään
ja puetaan arkkuun, on poissa
Jokaisessa
maa on maata, uskoo tai on uskomatta,
olemme kuin maa
multaa hiekkaan savea vettä kiveä, kuin maa
 
*****
 
Maa, ajallaan menee maaksi,
valo on vahvempi ajallaan syntymään
minkään estämättä,
ei ole loukkoa piiloutua
kenellekään, on lakeus ja avaruus,
puuton ja taloton taivas; pysähdytään,
ei haittaa että vapisee, että on vajaa,
maa on sama jokaisen puvun alla
ja maan lävitse valo; ei meillä ole minne paeta,
pysähdytään, anna kätesi

Ihmiskuva

Omaa ihmiskuvaani luonnostelin kolmekymmentä vuotta sitten syntyneissä runoissa. Ihminen on ainetta, jonka henki läpäisee ja tekee eläväksi. Aineen ja hengen olemusta tavoittelin kuvilla maasta ja valosta, niin erilaisista ja kuitenkin niin yhtä lähtöä, voimaa.

Kuvassani näin myös kivun, kun ihminen yrittää väistää omaa todellisuuttaan ja jättää huomiotta niin maan kuin valonkin lait, yrittää elää omatekoisten lakien mukaisesti.

Kuvani on säilynyt pohjimmiltaan samana, vain tarkentunut ja syventynyt, kuvittelen, ja saanut lisää tasojakin. Tavallaan se on käynyt konkreettisemmaksi. Vastaus kysymykseen, kuka minä olen, hahmottuu jatkuvasti. Kysymyskin saa uusia muotoja.

Kuka katsoo näiden silmieni kautta maailmaan? Kuka katsoo, kuuntelee ja kokee tämän Helinän ajatuksia, tunteita, mielitekoja, kuka aistii aistimuksia? Kuka muistaa Helinän eiliset ja vuosien takaiset kokemukset? Onko olemassa mitään muuttumatonta, ehyttä ja edes tämän elämän rajoissa samana pysyvää?

Mistä kaikesta sanon minä? Olenko minä yhtä kuin tämä Helinä? Entä kuka ja mikä ihminen se tämä Helinä sitten on?

Olenko minä yhtä kuin Helinä?

Kysymys paljastaa jo vastauksen. Minä en voi olla yhtä kuin Helinä. Jos olisin, ei minulla olisi välimatkaa ja etäisyyttä, josta käsin katsoa tätä Helinää ja kysyä kysymystäni.

Yhden sijasta onkin siis ainakin kaksi kysymystä. "Kuka minä olen" voin kysyä vasta kysyttyäni, kuka on tämä Helinä.

Ensin on tämä henkilö, jolla on fyysinen ruumiinsa, nimi ja syntymäaika ja –paikka, sukunsa ja juurensa, osoite, verotuskunta, koulutus ja ammatti, siviilisääty, lapsia, lapsenlapsia ja kissa, kukkia, tavaroita. Henkilöä voisi luonnehtia kuvaamalla luonteenominaisuuksia ja terveydentilaa, vaikka laboratoriotutkimusten tuloksia. Tärkeä on kuvata myös ulkonäköä ja saavutuksia; nykyään ihmisen olemassaolo melkein kuin syntyy vasta ulkomaailman katseesta ja arviosta.

Helinällä, tällä pienellä pyöreällä ja likinäköisellä naisella on vuosikymmenien pituudelta elämää, josta voisi kertoa loputtomasti eri tarinoita. Näkökulmaa vaihtamalla syntyisi aina uusi kertomus ja uusia tulkintoja.

Ihmisellä on kuitenkin taipumus pysyä kerran valitsemassaan lähtökohdassa. Hän kertoo itsestään tai jostain elämän tapahtumasta tai vaiheesta yhä uudestaan samoin sanoin ja selityksin. Lopulta tarina muuttuu mielessä ainoaksi oikeaksi ja lopulliseksi totuudeksi, muuttumattomaksi kuin pronssiin valettuna.

Taipumus selittynee juuri Kuka-minä-olen-kysymyksen tärkeydestä ja vaikeudesta. On pysyttävä yhdessä kertomuksessa, että voisi säilyttää kuvan itsestään yhtenä, ehyenä ja määriteltävänä, jonain mistä sanoa minä. Ilman sitä elämän epävarmuus ja hallitsemattomuus olisi sietämätöntä. Tutkittu ja todettu on, että jos ihminen muuttaa mielipidettään tai näkemystään jostain asiasta, hän nopeasti alkaa sanoa "Näinhän olen aina ajatellut."

Erityisen selvästi "pronssivalokset" näkyvät suhteessa lapsuuteen. Lapsuuden tärkeät aikuiset ja tapahtumat kulkevat usein koko elämän läpi omien valintojen perusteluina kuin näkymättöminä loimina, kaavana jonka mukaan uusi ja erilainen nivoutuu toistamaan vanhaa kuviota.

En muista, kuinka kauan olen itse uskonut ja opettanut, "tiennyt", että ihminen jo syntyessään tuo mukanaan oman ainutlaatuisen ja ainutkertaisen periolemuksensa. Silti liki viisikymppiseksi oli tapanani kertoa, että olen mitä olen sen takia, että lapsuudessani olin niin paljon yksin. Kasvoin kenenkään kasvattamatta kainuulaisessa luonnossa, järvellä ja niityssä, ahventen ja kaislikon, pilvien, lintujen ja kukkien, valon ja varjojen leikkejä leikkien. Kunnes eräs uusi ystävä tarinan kuullessaan hymyili ovelasti ja sanoi "Olisihan sinulla ollut mahdollisuus jäädä pirttiin mummun hameenhelmoihin." Ja, kas, se mahdollisuus minulla olisi ollut!

Luvuttoman monet minät

Mieli on tyhjä, rajaton tila, joka lakkaamatta täyttyy sekä ihmisen sisältä että ulkopuolelta tulevista asioista. Sisältä tulevat ajatukset, tunteet ja mieliteot, ulkoa maailmasta aistien välittämät havainnot. Fyysinen ruumis on kohtauspaikka, sen tuntemukset välittävät tiedon niin sisältä kuin ulkoakin. Periaate kuulostaa ja pohjimmiltaan onkin yksinkertainen ja selvä. Miksi kaikki kuitenkin on niin monimutkaista ja vaikeaa?

Mieli toimii luonnostaan hyvin mekaanisesti ja musta-valkoisesti. Automaattisesti se samaistuu lakkaamatta vaihtuviin sisältöihinsä ja sanoo "minä" kaikesta mikä sen täyttää. Sen kyky erottaa sisäinen ja ulkoinen on olematon. Se ei hevillä näe, että niin sanottu sisäinen monesti onkin vain reaktiota niin sanottuun ulkoiseen. Niin jää näkemättä myös, että oikeastaan mitään yhtä minää ei ole. On vain hetki hetkeltä vaihtuvien samaistumien paraati, jossa kokemis- ja päätäntävaltaa käyttää mielessä oleva asia, tunnetila tai ajatus, kokemus, aistimus.

Melkoinen soppa siitä syntyykin.

Paljaimmillaan samaistumat, monet minät näyttäytyvät lähimmissä ihmissuhteissa, mikä juuri tekee niistä myös kipeitä ja vaikeita. Hämmentävin on suhde omaan itseen. Hyvät päätökset ja taattu tieto eivät paljon auta, yhä uudestaan on ihmeteltävä "Miksi taas kävi näin? Miksi söin sen kaloripommin, vaikka juuri aloitin laihdutuksen? Miksi taas huusin lapselle, vaikka tiedän sen turhaksi? Miksi pysyn tässä vaurioittavassa ihmissuhteessa? Miksi löhöän sohvalla? ostan iltalehtiä? Miksen meditoi? joogaa? käy kirkossa? mene vapaaehtoisauttajaksi? Miksi en ole se rakastava, myötätuntoinen ja luova ihminen, joka sisimmässäni tunnen olevani? Miksi aina? Miksei koskaan?

Itsessäni havahduin tähän kauan sitten. Olin "tullut terveen elämän herätykseen", nuori lääkäri, ja tiedostunut muun muassa kahvin vahingollisuudesta. Päätin luopua mokomasta myrkystä. Aamulla kotona tiukkahuulinen ja varmaan aika tiukkapipoinenkin Helinä söi terveellisen aamupalan jugurttia ja hiutaleita, joi yrttiteetä päälle. Kello yhdeksän maissa korvaosaston keittiössä leppoisa ja hymyhuulinen Helinä ryysti iloisesti kahvia ja mussutti munkkipossua hoitajien kanssa. Kumpikin käytti puhuessaan huolettoman epäröimättä ensimmäistä persoonaa. Eikä kumpikaan ollut se mahdollinen minä, joka vielä vuosikymmenten jälkeenkään ei ole määriteltävissä, mutta jonka olemassaoloa olen joskus voinut aavistella.

Kenen elämää elät?

Elämään kuuluu väistämättä tilanteita ja vaiheita, jotka eivät vastaa kuvaani omasta olemuksestani ja pyrkimyksistäni. Silloin on helpottavaa, jos voi ajatella, että nyt elän jonkun muun elämää, jonkun muun määräämää ja määrittelemää elämää. Taustalla häälyy käsitys, että ihmiseen tarttuu matkan varrella paljon vierasta, toisilta opittua ja omaksuttua, jonka pohjalta sitten tekee vääriä valintoja. Tästä melkein kuin liasta ihmisen on vapauduttava ja löydettävä oman minänsä, että voi alkaa elää omaa elämäänsä. Jopa minän rakentamisesta on viime vuosikymmeninä kuultu, on syntynyt oikea minänrakentajien ammattikuntakin auttamaan ihmistä täydellisen minä-paketin työstämisessä.

Noinkohan tuo sittenkään on totta?

On tämä henkilö, jolla on fyysinen ruumiinsa ja monet tarinansa, kokemuksensa ja unelmansa, tekemänsä ja tekemättä jättämänsä. Kukaan, edes hän itse ei kykene erittelemään ja tietämään, mikä kaikki on muovannut häntä, jo ennen syntymää. Luvuttoman monet ihmiset ovat koskettaneet häntä ja painaneet jäljen hänen mieleensä ja siis myös ruumiiseensa (nämä kaksi ovat ehdoton ykseys), kuka keveämmin hipaisten ja kuka raskaammin polkaisten. Joka solussaan jokainen kantaa muistoa kaikista kohtaamistaan ja välillisesti heidän kohtaamistaan ihmisistä. Ja maisemista, tapahtumista. Koko maailmankaikkeus löytyy joka solusta.

Mitään omaa ei kenelläkään ole siinä mielessä, että se oma olisi irrallaan elämän suuresta kokonaisuudesta, ykseydestä. Mitään omaa ei ole siinäkään mielessä, että sen voisi ottaa erilleen ja osoittaa: katso, tässä ja tällainen tämä ihminen on ja tällaista on tai kuuluu olla hänen oma elämänsä. Ei ole olemassa eikä löydettävissä valmiiksi tulevaa veistosta nimeltä oma minä.

Mutta mehän olemme erilaisia kaikki!

Aivan, ihan totta. Me olemme erilaisia ja samanlaisia. Me olemme erilliset ja yhtä.

On ehdottomasti oma, erillinen elämä henkilöllä, jonka nimellä ja ruumiissa kuljemme maailmassa. Hänen tarinansa yksityiskohdat ovat yhtä ainutkertaiset ja ainutlaatuiset kuin hänen ruumiinsa valkuaisaineet. Tarinoita ei voi sekoittaa toisten tarinoihin eikä valkuaisia toisten valkuaisiin (mikä tekee kudosten ja verenkin siirroista niin hankalaa). Valkuaiset rakentuvat kuitenkin kaikilla samoista viidestä alkuaineesta, tarinat kaikille ihmisille yhteisistä perustunteista, viisi niitäkin, ja tarpeista. Eivätkä ne ole kenenkään omia. Ne kuuluvat vain elämälle.

Vain elämä on täällä elettävänä, jokaisella. Elämää se on silloinkin, kun se kaihertaa ja uuvuttaa ja satuttaa eikä näytä tuttua kuvaa. Elämää se on jumittuessaan näennäisesti paikoilleen tai kääntyessään odottamattomaan suuntaan. Entäpä jos juuri vierailta tuntuvissa kohdissa on lähellä alkukysymyksen minä, mahdollinen ehyt ja pysyvä? Entä jos juuri niissä kohdissa vilkuttaa näkymättömistä ikiminä, jolle emme tiedä nimeä, emme ikää, sukupuolta emmekä ammattia, kotipaikkaa, siviilisäätyä…

Lapsi tietää, muistaa

Nelivuotias kysyy "Äiti, kuka minä olen?" ja saa vastauksen "No, meidän Maija tietenkin!". Vastaus ei tyydytä tyttöä. "Ei, ei, en minä sitä tarkoita," hän inttää turhautuneena. Hämmentynyt äiti ei osaa kuin toistaa äskeisen meidän Maijansa. Asia jää silleen, kunnes noin vuoden kuluttua lapsi kysyy "Äiti, kuka minä oikein olen?". "No, meidän Maija, tietenkin. Mattilan Maija." Viisivuotias osaa jo täsmentää kysymystään. "Niin, niin, nyt minä olen Mattilan Maija, mutta kuka minä olin ennen kuin synnyin teidän Maijaksi ja kuka minä sitten olen, kun en enää ole teidän Maija?" Äidillä ei ole vastausta lapsen kysymykseen, hän jää hyvin hämmentyneenä pohtimaan kysymystä.

Kahdeksanvuotias on hyvillään siitä, että on syntynyt ihmiseksi eikä esimerkiksi leppäkertuksi. Ihmisenä hän saa olla pitempään maailmassa.

Ehkä lapsi kysyy yksinkertaisesti, mikä hänessä on pysyvää ja ikuista? Hän "tietää", ettei hän ole vain Maija, jonka ruumiissa ja nimellä hän elää maailmassa. Hän tietää, että nimen voi muuttaa, häntäkin kutsutaan Maijaksi vaikka oikeasti nimi on Maria. Hän kokee muutoksen ruumiissaan, hän tunnistaa vaihtuvat tunnetilat, ristiriitaiset ajatukset ja mieliteot. Ja hän "muistaa" hämärästi, että on jotain mikä ei muutu, jotain mikä ei ole hänen eikä aikuistenkaan vallassa.

Ehkä hän kysyykin, mitä on valo, joka tulee näkyväksi mullan, hiekan ja saven lävitse. Valo, joka on muuttumatta sama, vaikka maa välillä routii, sulaa, kastuu ja kuivuu, murenee. Ehkä ei tarvita sielua vaeltamaan ruumiista ja tarinasta toiseen. Ehkä riittää, että valo tahtoo leikkiä, välähdellä, loistaa oman runsautensa ilmaisemiseksi, yhä uudestaan uudella ja ainutkertaisella tavalla. Milloin se välähtää Maijan, milloin Leenan, milloin Matin.

Kuka minä olen? Eikö vastaukseksi riitä, että olen? Että on syntynyt kuolevainen nimeltä Helinä, jonka kautta kuolematon hengittää itsensä maailmaan, maailman itseensä? Eikö se riitä?

Harjoitus
Rentoudu syvästi itsellesi tutuimmalla tekniikalla. Unohda kaikki, miten tiedät asioiden olevan, ja ala tunnustella vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Montako varvasta aistit itselläsi olevan? Montako jalkaa? Missä aistit vartalosi ääriviivat? Tunnetko, että sinulla on nimi? Jos, niin mikä se on? Tunnetko, että sinulla on jokin ikä? Jos, niin mikä? Aistitko itselläsi ammatin, osoitteen, tukanvärin?

(c) Helinä Siikala, 2005
Julkaistu Helinä Siikalan luvalla (14.07.2005)

Kirjallisuutta
P.D.Ouspensky, Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet, Karatas-kirja, 1977
Helinä Siikala, Voiman ja ilon käsikirja, Otava, 2005 ja Elämän ikäsi nukut tai valvot, Otava, 1989


www.neljastiesuomessa.net
20.10.2017