Artikkelit
 

 

D. Clean
Erään mystikon näkemys ihmisestä - III osa

Päiväkirjassaan C. S. Nott selostaa omakohtaisten kokemustensa perusteella "erään mystikon", George Ivanovich Gurdjieffin metodia kehittää ihmisestä harmoninen. Nott mainitsee että Gurdjieffin kehitysjärjestelmän teoriaan voi tutustua kirjojen perusteella, mutta keskeiseen oppiin, johon kuuluu käytännön harjoittelu, voidaan perehtyä vain erikoiskoulutuksen saaneiden opettajien opastuksella, opettajien, jotka ovat omaksuneet metodin harjoiteltuaan itse ankarasti pitkiä ajanjaksoja samojen periaatteiden mukaan.

C. S. Nottin elämä oli ollut melko kirjavaa ennenkuin hänestä tuli Gurdjieffin oppilas. - Hän jätti koulunkäynnin ollessaan kolmetoistavuotias ja kokeili senjälkeen kaikenlaisia työpaikkoja. 18-vuotiaana hän lähti kotimaastaan Englannista Tasmaniaan, sitten Uuteen Seelantiin, Australiaan ja Kanadaan. Hän työskenteli lammasfarmilla ja teki kaikenlaista fyysillistä työtä. Kun ensimmäinen maailmansota puhkesi hän ilmoittautui heti armeijaan. Vuonna 1917 hänet lähetettiin Ranskan juoksuhaudoista invalidina kotimaahansa. - Vaikka hän oli saanut uskonnollisen kasvatuksen ja oli itsekin toiminut pyhäkouluopettajana ja saarnaajana, oli organisoitu uskonto käynyt hänelle sisällyksettömäksi. Hän toivoi kuitenkin vahvasti, että jostakin löytyisi opettaja ja oppi, joka antaisi hänelle vastauksen elämän tarkoituksesta. Sodan loputtua hän lähtikin sitten etsimään opettajaa, ja viipyi tällä matkalla, joka suuntautui Amerikkaan, Japaniin, Kiinaan, Malaijaan, Burmaan, Intiaan, Egyptiin ja Italiaan kaksi vuotta. Mutta vaikka hän tutustui monenlaisiin ihmisiin ja uskontoihin, ei hän löytänyt opettajaa tai oppia, joka sisäisesti olisi häntä tyydyttänyt ja niin hän palasi Englantiin. Hänellä oli hyviä liikesuhteita, varallisuutta ja kaikkea, mitä nuori kunnianhimoinen mies saattoi toivoa. Hän liikkui kirjallisissa piireissä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden parissa ja kuitenkin hän oli tyytymätön ja tunsi joutuneensa umpikujaan. Silloin yhtäkkiä - näennäisesti järjettömän päähänpiston vallassa - hän jätti työnsä Englannissa ja lähti Amerikkaan lokakuussa 1923. New Yorkissa hän sai työpaikan eräässä kirjakaupassa, joka osoittautui olevan suorastaan kulttuurikeskus, jonne nuoret kirjailijat, taiteilijat, runoilijat ja muusikot kokoontuivat. Pian Nott huomasi olevansa keskellä kulttuurihenkilöiden ja liikemiesten seurapiirielämää. Mutta sama sisäinen tyhjyys, mikä oli saanut hänet jättämään Lontoon uusiutui joidenkin kuukausien kuluttua. Juuri silloin hän sattumalta kohtasi A. G. Oragen, joka oli yhdessä tohtori Stjoernvallin kanssa tullut Fontainebleausta New Yorkiin joulukuussa 1923 esitelmöidäkseen Gurdjieffistä. Viikkoa myöhemmin saapui Gurdjieff itse neljänkymmenen oppilaansa kanssa. Nott kävi kaikissa Gurdjieffin esitelmätilaisuuksissa ja tanssinäytöksissä. Esitelmien jälkeen Nottilla oli tyydytyksen tunne ja hänestä tuntui, että hän oli jo aloittanut vaelluksensa "polulla", mutta seuraavana päivänä oli kaikki pyyhkäisty pois ja hän oli liukunut vanhoihin tottumuksiinsa. Helmikuussa Orage lähti Bostoniin valmistelemaan Gurdjieffin esiintymistä ja Nott lähti Oragen mukana. Bostonissa Gurdjieffin menestys oli vähäinen, samoin Chicagossa ja tanssiryhmä palasi New Yorkiin viimeistä esitystä varten. - Bostonissa Nott tutustui paremmin Orageen ja osallistui hänen johtamaansa keskustelupiiriin. Palattuaan New Yorkiin Nott aikoi aktiivisesti osallistua tansseihin ja ryhmätyöhön, mutta jokin pidätteli häntä. Sisäinen ääni kehoitti ponnistamaan ja tekemään aloitteen, mutta jokin toinen puoli hänestä varoitti ja kehoitti odottamaan, sanoen: "Et tiedä, mihin antaudut!" Itseasiassa pelkäsin, ujostelin ja laiskuuskin pidätteli minua, kirjoittaa Nott. Pelkäsin että minun pitäisi luopua jostakin, mitä elättelin mielessäni. Siksi tyydyin vain katselemaan, kun toiset osallistuivat liikuntaharjoituksiin. Pelkäsin m.m., etten voisi toteuttaa rakkainta haavettani perustaa kirjakauppa New Yorkiin.

"Tyydytä harmittomat oikkusi", neuvoi Orage, "mutta älä viljele niitä. Tässä työssä sinun ei tarvitse luopua mistään. Monet asiat, vaan itsestään jäävät pois, kun et enää samaista itseäsi niiden kanssa. Täytyyhän sinun kuitenkin ansaita leipäsi jotenkin, niin miksi ei kirjakauppaa?"

"Haluan mennä Prieurehen myös", sanoin. "Tee molemmat. Vietä kesä Instituutissa ja palaa sitten takaisin perustamaan kirjakauppa."

Nott kirjoittaa: Maaliskuussa (1924) lähdin New Yorkista määränpäänä Lontoo. Kertasin ajatuksissani viimeisen puolen vuoden tapahtumia ja ajattelin, että joskus elämä tuntuu kuin autiomaassa vaeltamiselta, jolloin mitään ei tapahdu ja toisinaan taas elämykset tulvimalla tulvivat hukuttaen pyörteisiinsä. Oli kummallista, että kohtasin opettajan ja opin juuri New Yorkissa, paikassa, missä kaikkein viimeiksi olisin odottanut kohtaavani joitakin sisäisiä arvoja. Heti Lontooseen saavuttuani kirjoitin Prieurehen (Pariisin laitamilla olevaan "Ihmisen harmoonisen kehittymisen instituuttiin") tiedustellen voisinko tulla sinne työtätekemään. Sitten järjestelin liikeasioitani Lontoossa. Vaikka jokin osa minusta edelleen halusi matkustaa Instituuttiin, jokin toinen osa pidätteli matkustamasta vaatien käyttämään aikani liikeasioitteni hoitamiseen sensijaan, että kuluttaisin aikaani johonkin sellaiseen, mikä osoittautuisi kenties vain joksikin kultiksi. Parisen viikkoa kamppailin myönteisen ja kielteisen päätöksen välillä, mutta lopulta jokin minussa yllytti matkustamaan.

Ajuri pysähtyi portille ja julisti "Prieure!" Portissa oli kello ja annoin sen soida lujasti. Hetken kuluttua tuli pari poikaa ja sanaakaan sanomatta ottivat laukkuni ja veivät ne suureen halliin, jossa vanhempi pojista kehoitti minua istumaan ja odottelemaan. Odottaessani pitkähkön ajan vaikutelmat tulvivat ylitseni. Ihmeellinen tunnelma tuntui leijailevan huoneessa. En tiedä olivatko muinaiset munkit jättäneet sen jälkeensä vai olivatko Gurdjieff ja hänen oppilaansa saaneet sen aikaan, mutta tuntui kuin olisin ollut muinaisessa temppelissä tai kirkossa. Nyt tiesin, että tulemalla tänne, olin toteuttanut syvimmän kaipuuni, joskin tiedostamattoman ja muotoutumattoman.

Ajatukseni keskeytyivät, kun rouva de Haartmann tuli tervehtimään ja lausui minut tervetulleeksi. Kysyin häneltä saiko Gurdjieff kirjeeni. "Kirjeenne? Eihän Gurdjieff vastaa kirjeisiin. Miksi viivyttelit niin kauan tuloasi? Olemme olleet täällä jo kolme viikkoa. Näytän sinulle huoneesi, sillä arvaan, että haluat levätä hetken." Hän vei minut alakerrassa olevaan loisteliaasti kalustettuun ranskalaistyyliseen huoneeseen, jonka ikkunoista näki auringon kultaamat valtavat ruohokentät, kukkaistutukset, vesialtaat, varjoisat kävelytiet ja kaukana olevan metsän. Nojasin ikkunan pieleen nauttien ympäristön kauneudesta. Kaikki sisäiset jännitykset ja pelot olivat lauenneet.

Levättyäni menin ahkerasti oksia karsivan, ruohoa leikkaavan ja roskia polttavan ihmisryhmän luo metsän reunaan. Eräs New Yorkista tuttu nuori nainen tuli luokseni. Gurdjieff kulki ohi ja loi katseen minun suuntaani, mutta ei sen enempää huomioinut minua kuten eivät ketkään muutkaan. Aika pettyneenä tepastelin edelleen. Kun tunsin tarvitsevani seuraa, liityin erääseen työryhmään kuluttaakseni aikaa kunnes vihdoin tornikello kutsui teelle.

Vaikka kukaan ei tuntunut huomaavan minua, niin jokainen edesottamukseni raportoitiin Gurdjieffille. Illalla osallistuin liikuntaharjoituksiin ja koin sellaisen sekä fyysisen että tunne- ja mentaalisen tyydytyksen, jollaista en aikaisemmin ollut kokenut, en edes tanhutessani talonpoikien kanssa Keski-Euroopassa ja Venäjällä.

Henkilökohtainen päiväohjelma vaihteli usein. Puoli seitsemältä oli herätys. Aamiaiseen kuului kahvi ja paahdettua leipää. Työskentelimme puutarhoissa, metsässä tai rakennuksessa. Lounastauko oli kello kolmestatoista neljääntoista. Teetä tarjottiin kello kuudeltatoista ja illallista kello yhdeksältätoista. Sitten olivat tanssi- ja liikuntaharjoitukset kahteenkymmeneenkahteen tai -kolmeen. Gurdjieffin julkiset esitelmät ja henkilökohtaiset yksittäiset keskustelut oppilaiden kanssa olivat päivällä.

Koska olin jo suorittanut kaikenlaista ruumiillista työtä sotilaana, merimiehenä, maanviljelijänä ja sekatyömiehenä arvelin, ettei Prieurella olisi mitään opetettavaa minulle. Mutta ei mennyt kuin pari kolme viikkoa ennenkuin totesin, että minulla oli edelleen paljon opittavaa. Huomasin etten tiennyt, miten tehdään ruumiillista työtä ihmisen tavoin eikä koneena. Tehtävänäni oli murskata kalkkikivilaattoja pähkinän kokoisiksi muruiksi kymmenen päivää. Neljä tyttöä suoritti myös samaa työtä, joka kuumassa auringossa kävi yksitoikkoiseksi. Työskentelin nykivästi ja hermostuneesti. Yhdessä tohtori Stjoernvallin kanssa Gurdjieff kulki eräänä päivänä ohitseni. "Miksi työskentelet niin hermostuneesti", hän tiedusteli. "Se on seurausta sodasta", selitin minä. "Ei", hän sanoi, "luulen, että aina olet ollut sellainen. Katso miten Gertrud työskentelee. Kaikki huomiosi on kiintynyt kelloon odottaessasi kutsua lounaalle."

Seuraavana päivänä tri Stjoernvall sanoi minulle: "Kuten tiedätte Gurdjieff opettaa meitä työskentelemään ihmisinä eikä koneina. Murskatessasi kiviä yritä säästää energiaasi. Menetät paljon energiastasi harmitellessasi tekemääsi työtä. Tee vaikkapa jonkin vieraan kielen sanoista kolmen- tai neljänkymmenen sanan lista ja yritä muistella niitä työskennellessäsi. Yritä samalla olla tietoinen kehostasi ja tarkkailla työtäsi."

Aloin vähitellen huomata, että minkä Gurdjieff sanoi, ei ainoastaan painunut mieleeni, vaan vaikutti myös tunteisiini ja vieläpä niin, etten voinut olla ajattelematta sitä vakavasti. Ponnistettuani oikealla tavalla huomasin pian muutoksen asenteessani yksitoikkoista työtäni kohtaan. Osan siitä tarmosta, minkä olin tuhlannut ollessani hyväksymättä työtäni, käytin nyt positiivisesti itseni muokkaamiseen ja lopulta hyväksyin työni. Muutamia päiviä myöhemmin Gurdjieff kulki jälleen ohitseni ja vilkaisi minuun. Seuraavana päivänä sain uuden työn. Sain ruveta auttamaan kauimpana olevan puutarhan kastelussa.

Voidakseen osoittaa meille, miten kovasti samaistimme itsemme työhömme ja sen tulokseen, saattoivat Gurdjieffin toimenpiteet joskus olla melko tehokkaita. Kaksi englantilaista naista oli työskennellyt ankarasti kukkaistutusten kimpussa ja saaneet esiin vaikuttavan kukkaloiston. Nuoret oppilaat ja lapset häädettiin usein puutarhasta, koska naiset pelkäsivät kukkien vahingoittuvan. Kun puutarha oli täydessä loistossaan pyysivät naiset Gurdjieffiä katsomaan sitä. Hän kulki kaikkialla puutarhassa nyökytellen päätään hymyillen ja toistaen "hyvin kaunista, hyvin kaunista" ja poistui sitten. Samana iltana "sattui" puutarhan portti jäämään auki ja lehmät ja lampaat söivät ja sotkivat suuresti ihaillut kukkaset.

Eräänä tuloksena Instituutissa työskentelystä oli se, että mieltäni rupesi vellomaan monella tavalla. Heikkouteni vahvistuivat t.s. ne ilmenivät selvemmin. Kun aikaisempi persoonallisuuteni rupesi hajoamaan, oli kuin kattila olisi ruvennut kiehumaan ja vaahto noussut pinnalle. Olin kuvitellut "rakastavani" lähimmäisiäni, valekristillisten näkemysten mukaisesti, kuten uskontoni oli opettanut. Koin aikamoisen iskun, kun minulle selvisi, että suorastaan vihasin joitakin henkilöitä. Eräs venakko sanoikin: "En pidä sinun säteilystäsi. Sinä vihaat minua."

"Vihaisinko sinua? En suinkaan."

"Kyllä vain, niin on! Mutta älä samaista itseäsi sen kanssa. Joskus työ täällä tuo päivänvaloon huonot puolemme. Siksi juuri olemme täällä löytääksemme ne, mutta ne menevät menojaan."

Kun ajattelin asiaa, totesin, että todella vihasin häntä, voimatta kuitenkaan löytää muuta syytä kuin, etteivät persoonallisuutemme olleet sopusoinnussa. Olin yllättynyt vihani voimasta. Pian se kuitenkin katosi ja unohdin koko tapauksen.

Kaikilla oli keittiövuoronsa. Tätä työtä ei kyllä tavoiteltu, ei edes itsensä kehittämisen näkökulmasta. Tämä kova työ kesti klo 7:stä 23:een. Sitäpaitsi a.o. menetti silloin liikuntaharjoitukset, musiikin ja Gurdjieffin luennot. Juuri keittiövuorollani kohtasin ensi kerran rouva Ouspenskyn. Hän oli sen päivän kokkina ja käyttäytyi arvokkaasti kuin kreivitär. Hän oli varteenotettava nainen. Gurdjieff kiusotteli häntä usein tuike silmäkulmissaan. Yhteenoton jälkeen saattoi rouva toisinaan poistua salista toistaen: "Niet, niet George Ivanovitch!"

Kun eräänä päivänä pidimme taukoa metsässä, kysyi Gurdjieff: "Miksi olette kaikki vaiti? Eikö kellään ole kysyttävää?" Hetken kuluttua joku sanoi: "Minun on vaikea tehdä ero olemuksen ja persoonallisuuden välillä."

"Jokainen koostuu kahdesta ihmisestä, olemuksesta ja persoonallisuudesta," sanoi Gurdjieff. "Olemuksemme olemme saaneet syntymässä: perintötekijämme, tyyppimme, luonteemme ja luontomme. Olemus on todellinen osa meistä eikä se koskaan muutu. Persoonallisuus on jotain tilapäistä, jota rupesimme kasaamaan heti syntymästä lähtien. Siihen vaikuttaa ympäristömme, ulkoiset seikat, kasvatuksemme, ammattiin valmistumisemme jne. Se on kuin puku, tilapäinen seikka, jonka voi vaihtaa olosuhteiden mukaan. Persoonallisuus on ihmisen epätodellinen puoli. Voimakkaan persoonallisuuden verhoamalla ihmisellä voi olla lapsen olemus. Kun puhutaan sisäisestä kehityksestä ja sisäisestä muutoksesta, viitataan olemuksen kehitykseen. Ei kuitenkaan ole kyse olemuksen kasvusta, jonkin uuden ominaisuuden hankkimisesta, vaan jo olevan uudelleen muokkaamisesta. Kun osataan tehdä ero persoonallisuuden ja olemuksen välillä, silloin tajutaan mitä pitää muuttaa. Vuosien mittaan omaksuttujen tapojen murtamiseen tarvitaan sekä aikaa että työtä ja vasta senjälkeen ne voidaan korvata uusilla."

Kysyttiin myös itsetarkkailusta, johon Gurdjieff sanoi: "Ensin täytyy luoda itsetarkkailulle edellytykset. Tässä vaiheessa voimme vain yrittää tarkkailla, mitä me puuhaamme ja kerätä aineistoa, joka voi olla hyödyksi tässä työssä. Ette pysty vielä arvostelemaan ovatko ilmenevät seikat peräisin olemuksestanne vai persoonallisuudestanne. Ette voi ratkaista sitä samalla, kun keräätte aineistoa, sillä ihmisellä on vain yksi tarkkaavaisuus, joka suuntautuu siihen, mitä hän tekee. Äly ei tajua tunteita eivätkä tunteet älyä. Itsetarkkailu vaatii rehellisyyttä itseä kohtaan. On helppo tarkastella ystäväänsä rehellisesti, mutta tarkastellessa itseä pelätään törmäämistä johonkin huonoon ominaisuuteen ja jos satumme katsomaan liian syvälle, havaitsemme oman mitättömyytemme. Yritämme olla näkemättä itseämme, koska pelkäämme omantunnon pistoksia. Rehellisyys itselle on vaikeaa, koska paksu kuori peittää syvimmän olemuksemme. Joka vuosi verhoudutaan uuteen pukuun ja peitetään uudella naamiolla entinen naamio. Ne on kaikki riisuttava asteettain. Emme voi nähdä itseämme ennenkuin kaikki naamiot on poistettu."

Eräässä toisessa yhteydessä Gurdjieff puhui taiteesta seuraavasti: "Älä katsele taidetta tunteittesi varassa. Tosi taide perustuu matematiikkaan. Se on eräänlaista kirjoitusta, jolla on sekä sisäinen että ulkoinen merkitys. Muinaisina aikoina matematiikasta perillä olevat ihmiset sävelsivät, loivat veistoksia, maalasivat ja rakensivat. Heidän taiteittensa yhteisenä tuntomerkkinä oli ihmisen mieleen ja tunteisiin vetoaminen. Esimerkiksi eräässä persialaisessa luostarissa on huone, jonka mittasuhteet ja tilavuus saa kaikki ihmiset, jotka siihen huoneeseen astuvat, purskahtamaan itkuun."

Muistin mitä olin kuullut goottilaisista katedraaleista. Ne olivat sellaisten miesten suunnittelemia, jotka tunsivat ja osasivat soveltaa matematiikan lakeja. Mittasuhteet, tilavuus, ilmanpaine, akustiikka, musiikki, valon siivilöityminen värillisten ikkunalasien kautta, kaikki oli matemaattisesti laskettu niin, että ihmiset tiedostamattaan kohosivat ikäänkuin toiselle tasolle ja tässä toisessa olotilassaan saattoivat ottaa vastaan yleviä aatteita. Mutta ketkä olivat ensimmäisten katedraalien suunnittelijat, ei ole tiedossa.

Objektiiviset taideteokset ovat esoteeristen koulujen luomia. Notre Dame Pariisissa ja Notre Dame Chartres ovat kristillisen esoteerisen koulun luomia. Taj Mahal on esoteerisen sufikoulukunnan työtä. Arthur Bryant kertoo herttuoiden ja kreivien, vieläpä kuninkaiden, kauppiaiden ja talonpoikien pitäneen etuoikeutenaan saada auttaa varhaisten katedraalien rakentamisessa, kuljettaa kiviä ja sekoittaa muurilaastia. Menneinä aikoina rakennettiin Jumalan kunniaksi. Nykyään rakennetaan kaupallisista syistä, ylpeydestä ja turhamaisuudesta.

Monissa tilaisuuksissa Gurdjieff puhui symbooleista ja niiden käyttöaloista. Lyhyesti sanoen ne perustuvat ajatukseen, että jokaisella ihmisellä on kiihkeä tai vähemmän kiihkeä tiedonkaipuu. Etsijän asettaessa kysymyksen miksi, joutuu hän usein seinän eteen ellei hän käsitä, että kaiken ykseys on kätketty pinnan alle. Tätä ykseyttä ihminen on etsinyt uskonnoista ja filosofioista, ja koettanut määritellä sen ontoilla sanoilla, mutta sanat ja niiden merkitys muuttuu aikojen kuluessa ja paikkojen mukaan, mutta ykseys on ikuinen ja muuttumaton. Jotkut todella viisaat ihmiset tajusivat sanojen riittämättömyyden ja loivat eri aikakausien kuluessa symbooleja välittääkseen tosi tiedon edelleen.

Kun ihminen tutkittuaan jotain symboolia, ymmärtää sen, huomaa hän symboolin olevan hänessä itsessään. Kaikki on yhtä ja noudattaa samoja lakeja. Smaragditaulut ilmaisevat sen näin: "Niinkuin ylhäällä, niin myös alhaalla." Voidaan etsiä atomien kosmisia lakeja, mutta lähin tutkimuskohde on ihminen itse. Kun ihminen vakavasti kamppailee negatiivisten ominaisuuksiensa kanssa, sekaantuu hän taisteluun, jota käydään koko universumissa, "jumalalliseen taisteluun". Silloin ihminen rakentaa suurta sisäistä symbooliaan, jonka alkuperä on kaukaisessa muinaisuudessa. Sitä nimitetään Salomonin sinetiksi. Jokainen itseään luotaava ihminen on Salomonin sinetti.

Kuukausien kuluttua sahasin halkoja pari viikkoa. Gurdjieff tuli joka päivä katsomaan työskentelyämme. Nämä viikot tekivät minuun syvän vaikutuksen erään tapahtuman johdosta, mikä silloin sattui. Se oli kuukausia kestäneen työn tulos. Huomasin tällöin fyysillisen työskentelyn aikana kokevani jotain aivan toisin kuin koskaan aikaisempina vuosina tehdessäni fyysillistä työtä. Kun Gurdjieff eräänä päivänä tuli kierroksellaan luokseni tarkkaillen minua, kun kannoin puita liiteriin ja pinoin niitä, jokin tuntui sanovan sisässäni: "Tunnen nyt itseni, muistan itseäni." Tätä huomiota lisääntyneestä tietoisuudesta seurasi tunne tosi ilosta. Samassa sanoi Gurdjieff: "Luulen, että nyt tiedät hyvin, miten halkoja käsitellään, annan sinulle uuden tehtävän."

Tämä näennäisesti jokapäiväinen lause herätti kummallisesti vastakaikua sisimmässäni. Nyt tajusin elämäni olleen tähän asti täysin mekaanista ja automaattista. Oli kuin jokin maagikko olisi sanonut: "Jätä konemainen muotosi ja pukeudu sinulle kuuluvaan ihmisasuusi." Tämä oli ensimmäinen vihkimykseni, ja Gurdjieffin sanat myötäilevä rituaali. (Katso Elonpyörä 1972/2 sivu 12) Mysteerio oli tapahtunut. Sinä päivänä näin lounaalla toverini ja itseni täysin uudessa valossa. Siemen oli kylvetty sisimpääni ja nyt se alkoi itää, mutta kuten puutarhurit tietävät on itämisen ja versoamisen välillä usein pitkä aika, samoin versoamisen ja taimeksi kehittymisen välillä ja vielä pitempi on aikaväli kukkimiseen ja hedelmiin. Mutta vielä pitempi on tapahtumainkulku, silloin kun tullaan uudeksi ihmiseksi, kehittyneeksi ihmiseksi.

II. New York ja Fontainebleau 1925-1926

Prieurestä palasin Englantiin liikeasioitteni vuoksi ja marraskuussa 1924 lähdin jälleen New Yorkiin. Pian saatoin toteuttaa kauan elättämäni haaveen, avata siellä kirjakauppa. Pari kertaa viikossa menin Oragen johtamaan ryhmäkokoukseen. Vaikka päivätyön jälkeen olimme väsyneitä kokoukseen mennessä palasimme sieltä uusin voimin ja latautuneina. Sensijaan että olisimme menneet kotiin, kokoonnuimme lähistössä olevaan ravintolaan ja saatoimme keskustella jopa kello kahteen yöllä.

Seuraavassa numerossa Oragen opetukset Gurdjieffin suunnan mukaisesti.

jatkuu...

Tekijä tuntematon (D. Clean)
Elonpyörä, 1/1975 s. 6-15
Lupa julkaisemiseen saatu 06.02.2007.


www.neljastiesuomessa.net
18.12.2017