Artikkelit
 

 

D. Clean
Erään mystikon näkemys ihmisestä - VII osa

C.S. Nottin päiväkirjan mukaan
Tapahtumat Fontainebleaussa 1928

Talven kuluessa rupesin ikävöimään yhä enemmän Prieurehen voidakseni suorittaa jotain todella merkittävää Gurdjieffin johdolla. En kuitenkaan pystynyt selkeästi kaavailemaan, mitä halusin tehdä siellä, mutta sitä mukaa kuin aika kului tuli haluni lähteä yhä kiihkeämmäksi ja lopulta en enää voinut vastustaa sitä. Kyseessä ei ollut pako elämän asettamasta vastuusta, sillä milloinkaan aikaisemmin ei onnetar ollut kohdellut minua niin suopeasti. Minulla oli kaikkea, minkä tavallinen elämä voi tarjota - mielenkiintoisia ystäviä, maapaikka, asunto New Yorkissa, autoja, tyydytystä tuottava työ, joka rahallisesti kannatti hyvin ja ennen kaikkea Orage ryhmineen. Mutta tämä kaikki painoi sangen vähän vaakakupissa toiveeni rinnalla päästä Gurdjieffin luo.

Kaipuuta "tulla siksi, mikä pitäisi olla" ovat runoilijat ja mystikot verranneet rakastuneen kaipuuseen rakastetun luo ja pakolaisen kaipuuseen päästä kotikonnuilleen. Tuota aurinkopunoksen [1] rauhattomuutta, joka johtuu kaipuusta täydellistyä, voi hyvin verrata kotimaastaan karkoitetun tunnelmiin tai rakastuneen tunteisiin.

Lopulta, pitkän sisäisen taistelun jälkeen luovuimme New Yorkin mukavasta elämästä ja lähdimme laivassa Ranskaan. Saavuimme kesäkuun alkupuolella Fontainebleau-Avoniin. Gurdjieff toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja samoin tekivät muutkin. En antanut minkäänlaista selitystä tulooni, tuskin olisin osannutkaan. Mutta kuten myöhemmin ilmeni, niin Gurdjieff ymmärsi.

Ensimmäisinä viikkoina työskentelimme kuten tavallisesti talossa ja puutarhassa ja melko usein pääsimme Gurdjieffin seurassa autoilemaan. Eräänä päivänä pysähdyimme matkan varrella olevaan ravintolaan syömään. Söimme varjoisassa runsaspensaisessa puutarhassa. Oli painostavan kuuma. Ruoka kaikkine lisäkkeineen oli erinomaista ja hikipisarat helmeilivät kasvoillamme. Kun kohottaessa maljamme tapamme mukaan itsekunkin tyypillisimmälle luonteenpiirteelle tulimme minun kohdalleni, pyysin Gurdjieffiä selittämään sen merkityksen. Aluksi hän ei ollut halukas, mutta painostaessani häntä edes vihjaisemaan, hän hetken kuluttua alkoi puhua ja yhtäkkiä hän ilmaisi sen vain viisi sanaa käsittävällä lauseella. Hämmästyin hänen yksinkertaisen selkeätä ilmaisuaan. Hänen läsnäollessaan selvisi luonteenomaisin piirteeni, jonka olemassaoloa en ollut edes aavistanut.

Kun lähdimme ravintolasta ja ajoimme edelleen mietin tuota ominaisuutta, joka oli ollut pahin viholliseni lapsuudesta saakka. Tämä perussyy oli muokannut elämäni kuviot ja aiheuttanut monia vaikeuksia ja mutkistanut ihmissuhteitani. Näin myös että ilman Gurdjieffiä ja hänen menetelmäänsä olisin jatkuvasti toistanut samaa käyttäytymismallia.

On järkyttävää todeta pitäneensä vuodesta toiseen väärää kuvaa itsestään ja vieläpä vaikka vilpittömästi olisi halunnut saada oikean käsityksen itsestään ja käyttäytymisestään. Kuinka "nukkuvat" voivat saada oikean kuvan itsestään, kun niidenkin, jotka ovat alkaneet herätä, on vaikea saada.

Toisinaan Gurdjieff sai minut puhumaan suuni puhtaaksi ja jälkeenpäin hän loi minuun myötätuntoisen katseen ja ravisteli päätään. Jälleen tajusin ilmaisseeni jonkin heikkouksistani tai puutteistani. Vieläkin ovat muistissani nämä kohtaukset, nämä ainaiset shokit, jotka osoittivat, kuten tuntui, lukemattomat sisäiset viholliseni, toisen toisensa jälkeen. Erään samanlaisen välikohtauksen jälkeen Gurdjieff lähetti minut seuraavana päivänä kaivamaan ojaa metsään kahden muun miehen seurassa. Oli ihanaa työskennellä varjossa ja kun pidimme tauon keskustellen "korkeammista ideoista", oli se jos mahdollista vielä miellyttävämpää. Näin kului muutama päivä tässä ei liian lujille ottavassa työssä. Sitten toinen tovereistani lähetettiin toiseen työhön ja pian senjälkeen toinenkin sai uuden tehtävän ja niin huomasin työskenteleväni yksin. Gurdjieff sanoi minulle, että kaivaisin esiin lähteen, jonka pitäisi olla jossain lähistöllä. Lähteestä hän oli puhunut jo viisi vuotta aikaisemmin.

Työskentelin edelleen yksin, mutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat eikä vedestä näkynyt merkkiäkään, alkoi minussa kehittyä jokin vastarinta. Kapinoin sellaista vastaan, mitä älyni piti tarpeellisena suorittaa. Fyysinen työ ei tuottanut minulle mitään vaikeuksia. Brittiläisessä Columbiassa olin ollut tuhti kaivaja ja räjäyttänyt joka metrin dynamiitilla. Se oli vaikea ja vaarallinen tehtävä. Mutta nyt oli voitettava oma kapinallinen mieleni - kauhea fyysinen vastarinta ja vastenmielisyys suorittaa yksitoikkoista ja ilmeisen tarkoituksetonta työtä paahtavassa helteessä. Muutaman päivän kuluttua olin saanut kaivetuksi pitkän syvän ojan sitkeään saveen. Kukaan ei tullut luokseni eikä minua enää kutsuttu ruokailemaan englantilaiseen ruokasaliin. Gurdjieff otti sitäpaitsi rouvani ja joitakin muita ihmisiä mukaansa autoretkelle ja tämä lisäsi emotionaalisia vaikeuksiani varsinkin kun en arvostanut mitään niin paljon kuin ajelua hänen seurassaan.

Kun Gurdjieff palasi muutaman päivän perästä ja tuli tarkastamaan työtäni, jolloin näin hänet ensi kerran kahteen viikkoon, sanoin: "Täällä ei ole mitään vettä, joten on turha jatkaa kaivamista täällä." Hän osoitti toista paikkaa sanoen: "Kaiva tuolta" ja lähti tiehensä.

Aloin uudelleen, mutta koko ajan minua kalvoi ajatus, että olin jättänyt mukavan ja mielenkiintoisen työni Amerikassa tullakseni tänne kaivamaan ja nöyryytettäväksi. Oliko tämä vain Gurdjieffin oikku minun työllistämisekseni? Voimattomana vaivuin epätoivoon, mutta samalla kuitenkin tunsin, että tehtävä oli suoritettava ja että ensimmäistä kertaa todella ponnistelin.

Seuraavana päivänä menin teetauon jälkeen huoneeseeni lepäämään, mutta epätoivoni tuntui vain lisääntyvän ja olin vähällä lähteä tieheni, kun muistin, että Oragella oli ollut samanlainen kokemus täällä. Hänestä oli tuntunut samalta kuin minusta ja ehkä juuri tässä huoneessa. Nyt tuntui kuin jokin olisi vaatinut minua ponnistamaan edelleen. Palasin työhöni ja aloin jälleen lapioida ja kuokkia. Suorittaakseni itsetarkkailua ja estääkseni rauhatonta mieltäni vaeltamasta ja unelmoimasta työskentelin välillä nopeasti ja välillä taas hitaasti, suoritin laskutehtäviä ja kertasin sanaluetteloita. Päivät kuluivat kuitenkin hitaasti ja yksitoikkoisesti.

Eräänä päivänä kun jo olin kokonaan luopunut toiveista löytää vettä, tuotti työ tuloksen. Kun iskin kuokan saveen syntyi äkkiä lammikko. Syvensin kuoppaa ja kohta vesi valui yli kuopan reunojen. Kiihtyneenä jatkoin kaivamista ja nyt oli jalkani ympärillä vettä jo nilkkoihin asti. En ollut uskoa silmiäni. Tuijottaessani vettä oli kuin jokin huntu olisi nostettu silmiltäni ja päivä päässyt paistamaan. Tämä ekstaattinen tila, silmäys toisiin maailmoihin, Jumalan läsnäolo tai kuten nykyään sanotaan "korkeampi tietoisuuden tila" säilyi iltaan asti. Kun intensiteetti väheni, jäi kuitenkin jotain jäljelle - ei vain muisto, vaan jotain oli niin sanoakseni kiteytynyt. Kun Gurdjieff seuraavana päivänä palasi, hän tuli lähteelle, katseli sitä ja sanoi: "Se tuntuu olevan valmis, joten emme tarvitse sitä enää. Minulla on toiset suunnitelmat. Etsitään vettä muualta."

Tehtäväni oli täyttänyt tarkoituksensa. Se oli ollut vihkimys, itse aikaansaatu vihkimys. Gurdjieff oli suunnitellut joka askeleen työstä ja hänen ansiostaan olin suoriutunut siitä.

Siitä päivästä lähtien oli suhtautumiseni Gurdjieffiin ja myös toisiin ihmisiin muuttunut ja noussut kokonaan uudelle tasolle.

Lisäys

Oragen paluu Lontooseen ja meidän tapaamisemme siellä ja sitä seurannut ystävyys Ouspenskyn kanssa Englannissa ja Amerikassa sodan aikana sekä uusi kontaktini Gurdjieffiin sodan jälkeen on kokonaan uusi tarina. Nyt haluan vain muutamin sanoin vastata usein esitettyihin kysymyksiin: Mikä oli Gurdjieffin päämäärä? Mikä oli hänen tehtävänsä tässä elämässä?

Mahdollisesti vain Gurdjieff itse ymmärsi suuren tehtävänsä ja työnsä seuraukset ja mahdollisesti vain pari kolme niistä, jotka jatkuvasti ja alusta alkaen työskentelivät hänen johdollaan ymmärsivät osan siitä. Vastaukseksi kysymykseen "Mitä tehtävää hän tuli suorittamaan?" haluan lainata Gurdjieffin läheisen ystävän F.S. Pinderin sanoja.

Pinderin mukaan Gurdjieff tuli antaakseen meille uuden maailman, uuden idean Jumalasta, elämän tarkoituksesta, seksistä, sodasta. Mutta ketä tarkoitetaan, kun sanotaan "Meille"? "Meille" tarkoittaa niitä, jotka voivat hyväksyä hänet ja hänen oppinsa ja edistävät hänen työtään. Maailmaa ei voi pelastaa meidän aikanamme. Jos se olisi ollut mahdollista olisivat profeetat ja vapahtajat "pelastaneet" maailman jo kauan sitten. Ne, jotka odottavat jonkun vartavasten lähetetyn maailmanopettajan suorittavan pelastustyön tiettynä ajankohtana, kaihtavat omaa vastuutaan. Toiveikkaina he odottavat n.s. "toista tulemista" pyrkimättä mitenkään kehittämään itseään.

Vaikka Gurdjieff käsitteli jokaista tämän oman sisäisen olemuksen ja ymmärryksen mukaan, niin monet suuttuivat hänen antamastaan "shokkihoidosta". Ihmiset kuvittelivat, että elämän koulussa opetettaisiin samalla tavalla kuin oppilaitoksissa. "Kun naamio poistetaan, paljastuu se, mikä on sen alla." Näin sanoi muinoin Lucretius. Sana persoona merkitsee juuri naamiota. Tämän objektiivisen koulukunnan ideana on: "Tapa persoonallisuutesi, väärä persoonallisuutesi, joka luulet olevasi. Sen on kuoltava, jotta yksilöllisyytesi voisi kasvaa."

Saavuttaakseen tarkoituksensa täytyi Gurdjieffin, kuten kaikkien todellisten opettajien, näytellä pääroolia ja monia sivurooleja ja samalla huolehtia omasta kehityksestään. Levittäessään sanomaansa hänen täytyi samalla soveltaa sitä monilla eri kehitystasoilla oleviin ihmisiin. Esimerkiksi aterioilla hän saattoi tarjota tietylle ryhmälle karkeata liioittelua, pilaa ja selviä vastakohtaisuuksia tai sanoa jollekin sellaista, mikä oli toiselle tarkoitettu. Joillekin tämä oli aika hämmentävää, varsinkin niille, jotka tulkitsivat hänen sanansa kirjaimellisesti, jolloin seurauksena oli hänen sanojensa kummallisia vääristelyjä sen mukaan, miten ne oli ymmärretty.

Ihmiset eivät tajua, että heidän ennenkaikkea pitäisi käännyttää itsensä. Vuosituhansia he ovat reformoineet toisiaan. Jos he alkaisivat tehdä työtä oman kehityksensä hyväksi sensijaan, että pyytävät kaukana olevaa Jumalaa pelastamaan ihmiskunnan, tulisivat he huomaamaan, ettei taivasten valtakunta ole täysin välinpitämätön niitä kohtaan, jotka yrittävät. Nähdä itsensä sellaisena kuin on - vanhana Aatamina - ja yrittää luoda uusi ihminen, on ristin tiellä kulkemista t.s. esoteerinen uskonto.

Gurdjieff puhui ja kirjoitti kuvakielellä, symboolikielellä, joka on välttämätöntä ymmärretyksi tulemisen kannalta, koska sanat johtavat vain määritelmiin, jotka lopulta jähmettävät sanoman.

"Se Tao [2] jonka voi sanoin ilmaista, ei ole ikuinen tao." Allegoria [3] pakottaa ajattelemaan ja löytämään sisällön. Tätä prinsiippiä noudattavat kaikki objektiiviset treenausmenetelmät. Sisäiseen kehitykseen ei ole oikotietä. Näin ovat kaikki viisaat opettajat opettaneet. Työtä kaihtaneet helpomman tien kulkijat ovat ennen pitkää saaneet aloittaa alusta.

Jokaisella on velvoitteensa. Kaikkien on kuljettava tiensä ja suoritettava saamansa tehtävä. Tiedänkö minä, mikä on minun tehtäväni?

---

[l] Aurinkopunos = Solaris plexus.
[2] Tao = tie, kaiken alkuperusta, jumaluus.
[3] Allegoria = kuvannollinen esitys, jossa kuvattavan käsitteen tilalle asetetaan vertauskuva.

(Loppu)

Tekijä tuntematon (D. Clean)
Elonpyörä, 1/1977 s. 7-12
Lupa julkaisemiseen saatu 06.02.2007.


www.neljastiesuomessa.net
20.10.2017